Home, sweet home

Kotona. Jo vuorokauden olen taalla ollut, mutta ei ole tehnyt mieli kirjottaa mitaan. Ei tee vielakaan, mutta yritan. Tällä en tarkoita, että ärsyttäisi ja kammottaisi olla täällä. Päinvastoin.
On tuntunut vain hyvältä olla täällä. Mieli on rauhaisa; mutta niin kovin uupunut. En halua tehda mitaan enka ainakaan yhtaan suunnitella mitaan. En jaksa ottaa vastuuta mistään tai ajatella mitään. Olen tunteellinen ja hidas. En halua ajatella mitään, mikä on viittä minuutia kauempana tulevaisuudessa.

Päivän saavutukseksi laskettakoon siis: syöminen, saunominen, perheen kanssa sosialisointi, edellisten laukkujen purkaminen, kaappeihin kurkistelu (on oikeasti hämmentävää omistaa paljon tavaroita. ja samalla vaikeampaa). ja kaksi puhelua. Uupuneena tuntuu jopa yllättävän vaativalta ottaa yhteyttä ihmisiin, vaikka samalla ei ole mitaan parempaa kuin kuulla ystavien ääni pitkästä aikaa. Onneksi ihmiset tuntuu ymmärtävän hyvin ja antavan aikaa.

Matka tosiaan venyi lopulta 41 tuntiin ja vikat kymmenen oli jo aika tuskaisia. Useampi lento oli myohassa, mutta ainoastaan sen viimeisen myohastyminen arsytti kunnolla, varsinkaan kun ei ollut mitaan tietoa millon kone lahtee vai lahteeko edes. Ekana taisin oikeesti itkeä, sen verran kuolleena liikuin jo. Lopulta kuitenkin päästiin matkaan ja saavuin Helsinkiin kauniisti aamuneljältä. Minä saavuin, rinkka ei, täydellinen loppu kauniille matkalle siis. Voitte kuvitella kuinka onnellinen olin siina hetkessa. Rinkka on vieläkin tiellä tietämättömillä ja web check vaan toteaa että ei vielä tietoa, etsitään. Toivottavasti löytyy vielä.

Jossain vaiheessa tuota maraton-lentokoneilua mietin myös, että melkein hyvä, että matkasta ehtii tulla tuskainen. Kyllä jossain kohtaa saa tuntua se, ihan fyysisestikin, että vaihtaa mannerta, elämää, kieltä ja kulttuuria. Ja kyllä nyt saa ihmetellä ja haikaillakin. Samalla kaiken tutun keskellä on yhtäkkia vaikea ymmärtää, että oikeasti oli jossain.

Yksi chilekaveri joka on nyt saksassa muutaman kuukauden opiskelemassa, totesi eräs päivä että iloitsee suuresti siitä, että hänellä on jo paikassa ystäviä, joita hän voi sanoa rakastavansa, mitä nyt se rakastaminen tekee aina asoita vaikeaa. Totesin hänelle, että totta, mutta vain sillä tapaa eläen kaikki on vaivan arvoista. Asioiden, ihmisten ja paikkojen pitää saada jättää jälki.

Ja tästäkin reissusta jäi jälki, tottakai. Osittain hahmoitan millainen ja minkä kokoinen, mutta vasta tulevina kuukausina ehkä oikeammin nään, miten tämä lyhyt ja samalla pitkä aika minuun vaikuttikin. Jään sitä nyt kuulostelemaan, ja nauttimaan tästä, kovin toisenlaisesta, mutta rakkaasta elämästä.

Tämä jää varsinaiseksi vikaksi postaukseksi. Vielä kaipauksissani ajattelin heitellä jotain extroja, valokuvia ja muita sälää, ehkä sorrun kirjottelemaan fiiliksiäkin vielä. Katsellaan. Kiitos matkaamisesta mukana!

p.s. kommentoikaa jotain tekstiä jos on kysymyksiä tms, nyt tai vaikka kahden vuoden päästä, ne kaikki tulee sähköpostiin niin yritän muistaa vastata.