Eilen kiertelin Otavaloa, ihastelin alkuperaispukuja, soin paikallista ruokaa, nautin pikkupaikan rauhasta. Siella on megaisot artesania-markkinat joka paiva, siella meni hyvin aikaa ja jotain tuliaisiakin tarttui mukaan. Oon niin huono ostamaan tuliaisia, en ikina osaa ajatella mitaan kunnolla. Ajattelin piilottaa osan ostoksista vaan sitten Suomessa ja jakaa ihmisille sitten muina juhlapaivina yllarina, niin ei tuu suuria tuliaispaineita. Mut perhe saa tietysti tuliaiset ja jotain muutakin loytyy muille varmaan heitella.
Musta on muuten tullut supervastuullinen: eilenkin menin kymmenen jalkeen nukkumaan, ja heraan ennen heratyskelloa! Ikava kylla taa ei varmaan jatku Suomessa, aikaeron ja kaiken muun kautta.
Otavalon kaltaiset paikat saa mut miettimaan perinne-modernius -teemoja. Siella naki esimerkiksi mielenkiintoisia pariskuntia: yleensa pojat oli paasta kantapaahan hiphoppareiden nakoisia, ja tytot taas kokonaan perinneasuissa, kenkia ja koruja myoten. Minkakohanlaisia ongelmia ja teemoja tulee sukupolvien kesken esiin, kun nuoret vahitellen yha enemman vieraantuu perinteistaan - vai vieraantuuko? Ei ainakaan tullut olo, etta on noloa pukeutua perinteisesti, se on kai mahdotontakin, kun joka toinen mekoissaan kulkee. Mun silmiin tietysti kaunista ja kunnioitettavaa.Taalla Quitossakin nakee ihmisia perinneasuissa, jotka tosin on paaosin jo erilaisia kuin Otavalossa. Kolumbiassa naita nakyi aika vahan: etelassa enemman, ja Sierra Nevadan intiaaneja pitkin maata, molemmissa miehet kayttaa mekkoja jne.
Sierra Nevadan intiaanien asu on itse asiassa yksi mun suosikeista ehka, niiden valkoiset tunikat saa ne vaikuttamaan tyyliin kuninkailta.
Tana-aamuna siis matkustin tanne Quitoon. Jaettu taksi yllattaen oli halvin vaihtoehto, eli paasin suoraan ovelta ovelle auton kyydissa. Istuttiin takapenkilla parin mummon kanssa ja ne kertoi mulle ruusuista ja antoi karkin ja toinen ei oikeesti muistanut mika on sen talo. :D Muutenkin oli ihan peruslattariautoilua, ei turvavoita, ohituksia mutkissa (taalla ei teissa oo muita kuin mutkia), jatkuvaa toottailya, vuoristoteita ja riskitilanteita. tulee ikava, oikeestikin.
Tanaan tyydyn kiertelee pohjois-Quitoa, joka on siis "hyva alue" kaupungista. Muistuttaa ihan Santiagon parempia kaupunginosia, oikeesti! On tuntunut siis tosi kodikkaalta. Kavin eka hyvastelee Chilen syomalla chilelaisessa ravintolassa ja nyt illemmalla syomassa parasta parasta Crepes & Waffles-safkaa, Kolumbialainen ketju, jonka crepsit on ihania ja ne palkkaa vaan yksinhuoltajaaiteja, sekin jees. Muuten kiertelin vaan taalla ympariinsa ja ihmettelin mukavuusmaailmaa, taas aikaa kun voinut pyoria paikassa jossa on nain siistia ja esim ruoka- ja kahvilavaihtoehtoja on loputtomiin. Ipialesissa ei tehnyt mieli syoda mitaan kun kaikki vaihtoehdot oli tyyliin paistettua kanankoipea liassa. Liiottelen vahan, mutta silti.
Yleensa ottaen on ollut vaikeaa ymmartaa etta olen Ecuadorissa: Otavalossa luonto naytti ihan samalta kuin Etela-Kolumbiassa. Ihmiset kayttaa paljon samoja ilmaisuja. Ilmastokin oli melkein sama. Taalla Quitossa taas tuntuu vahan Bogotalta ja Santiagolta. Ei kai yllattavaa, etta lattaripaakaupungit voi monessakin asiassa muistuttaa toisiaan.
Kun vaihtelee maita ja alueita, on hauska vertailla esim. teitittelyn maaraa ja kaytettavia ilmaisuja. On pitanyt ihan panostaa siihen etten taalla kaupassa sano "me regalas..?" (kolumbiassa tarkoittaa myytko mulle, muualla lahjoitatko mulle). Nama sanoo "¿mande?" kun pyytavat jotain toistamaan, kuten Meksikossakin, suoraa suomenettua jotain kuin "kaskisitteko?". Taallakin cool on chevere ja sandwitch kirjoitetaan sanduche (!!!) kuten Kolumbiassa. Tietittelykin nayttaa olevan aika vahvaa. Taytyy tahan mainita, etta olin Kolumbiaan saapuessani ihan ihmeissani kun L ei tyyliin teitittele ketaan, ja mulle Chilessa aina puhuttiin siita kuinka Kolumbiassa vaan teititellaan. Mutta myohemmin taas selvisi etta Bogota on sata kertaa rennompi. Maaseudula asiat oli heti toisin, ja muutaman kerran kuulin jopa kuinka vanhemmat teititteli niiden leikki-ikaisia lapsia.
Eilen kun istuskelin hostellihuoneessani, mietin kuinka ihanaa on tavallaan matkata yksin. Tai ei se aina ole ihanaa; jos olisin yhtaan pidempaan reissussa, varmaan tympisi. Ja nytkin se on kivaa vain siksi, etta tiedan etta ihan kohta olen taas kaikkien ystavieni ja perheen luona. Ja valilla on tylsaa jos ei ole illallisseuraa tai mitaan tekemista pimean tultua. Toisaalta sekin on ollut rikkaus; viime iltoina olen lukenut kirjoja, ja kaynyt nukkumaan kun vasyttaa. Ei ole puhelinta, joka toimii; ei nettia, johon jumittua; kerrankin voi keskittya ihan oikeasti siihen mita tekee, ja missa on. Maata riippumatossa ja katsella kattoja ja olla ihan vain siina, kun ei ole kiire mihinkaan.
Pianhan tama loppuukin. Huomenna kierran Quiton historiallisen kaupungin, kayn "pakollisessa" museossa, varmaan nousen cablecarilla katselemaan kaupunkia ja riennan varsinaiselle paivatasajalle tallustelemaan. Sitten vikat ostokset ja unta, koska keskiviikkoaamuna on aikainen heratys ja lentokentta kutsuu.
Huomenna viela kuulumisia, nyt koomailee hostellille.
0 comments:
Post a Comment